Nuppi, nuppi, lipputangon nuppi isoisän päähän puutosi..

Hei, olen Johanna. Nainen jolle kaikista tärkeintä elämässä on perhe ja ystävät sekä oma sisin. Vaikka kaikki muu vietäisiin elämästä pois, ei kukaan pysty täydellisesti riistämään sitä mitä olet sisimmässäsi, se mitä ajattelet, se mitä tunnet, se mitä olet. Yrittäjiä toki tästä maailmasta löytyy pilvinpimein, siis niitä jotka haluavat taivuttaa sinut oman egonsa ympärille ja ohjailla sinua tekemään niinkuin he haluavat. Silloin sisin joutuu kovalle koetukselle, pystytkö kuunnella itseäsi ja seurata omaa tahtoasi vai annatko jonkun toisen viedä sinua kuin pässiä narussa.

Elämä ei ole kaikkien kohdalla reilua siinä määritelmässä jossa sanan ymmärrämme. Ne eväät jotka saamme lapsena, eivät aina ole kaikkein herkullisimmat, joskus ne maistuu ihan yrjöltä ja toisilla ne on homeessa. Elämämme lähtökohdat ovat niin paljon kiinni siitä minkälaisia ihmisiä meillä on ympärillämme kun tulemme tähän maailmaan. Itse en muista tarkkaan varhaislapsuuden aikoja, vain osia sieltä täältä. Muistan kuitenkin olleeni onnellinen. Esikoisena ja lähisuvun ensimmäisenä lapsena olin aika herranterttu ja kaikkien keskipiste. Huomion saaminen oli kuin höyhenen kutitus, se tuntui kivalta.

"Elämä antaa vain sen verran kuin jaksat kantaa."

90-luvun laman aikoihin elämäni sitten teki U-käännöksen ja törmäsi kovalla vauhdilla päin seinää. Äitini kuoli pari viikkoa ennen kuin pääsin ripille. Vuosia kestäneet syöpähoidot eivät auttaneet. Ilman perhettä, sukua, ystäviä, rutiineja olisin varmasti seonnut. Tuohon aikaan ei ollut hyväksyttävää puhua perheen asioista kodin seinien ulkopuolella, joten en puhunut. Moni saikin tietää tilanteestani vasta Hesarin kuolinilmoituksia lukiessaan ja ihmettelivät kun olin niin reipas. Mitä muutakaan olisin voinut olla? Koin, että oli jaksettava. En uskaltanut päästää irti vaan turvauduin rutiineihin. Moni kysyi kuinka voin, mutta perääntyivät ja antoivat asian olla, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Sisimmässäni toivoin, että he kysyisivät uudelleen, mutta ei. Useiden ihmisten suusta kuulin vain: "Toivottavasti sinulla on joku jolle voit puhua." Niin toivoin minäkin, mutta kun ei oikein ollut. Monien viikkojen jälkeen kaupungin terveydenhuollon kautta järjestynyt terapia ei oikein ottanut tuulta alleen. En vain kokenut luottamusta terapeuttiani kohtaan. Hän ei ollut läsnä, vaan piiloutui muistiinpanojensa taakse. Puhuin kyllä paljon, mutta suru oli niin valtavaa, ettei kuuntelijat jaksaneet vastaanottaa sitä.

"Elämä kantaa."

Nuppi on meille ihmisille se kaikista tärkein asia koko elämässä, ilman sitä emme voi elää, se voi mennä meillä kaikilla joskus jumiin, siksi pyysin ystävääni Elliä mukaan kirjoittamaan tätä blogia. Kirjoittamaan meidän kokemuksista, huolesta joka on monilla arkipäivää. Koska haluamme osaltamme luoda ymmärrystä kuinka juoksuhiekkaan uppoava voi kadottaa elämäntahtonsa tajuamattaan sitä itse, osaamatta pyytää apua ajoissa tai pelätä niin valtavasti että mieluummin antaa elämän jättää sontansa eteiseen tien tukkeeksi. Siksi tarvitaan ihmisiä läheltä tai kaukaa jotka uskaltavat auttaa ja olla tukena jopa niinkin vaikeina hetkinä kun toivoa ei tunnu enää olevan. Ihminen on kuitenkin ihminen huonoimpinakin päivinä.

Nupin jumiutumisen takana on syitä yhtä paljon kuin on meitä ihmisiäkin. Toiset kohtaavat sen koulukiusaamisen takia, joiltakin läheisen kuolema vetää maton alta kun taas joillekin toisille nykyajan tietotulva on yksinkertaisesti vain liikaa. Meille jokaiselle on annettu omat voimavarat ja tänä päivänä ne kuormittuvat liiaksi, niin tiedostaen kuin tiedostamatta. Sanotaan, että elämä antaa meille jokaiselle sen verran taakkaa kuin kukin jaksaa kantaa. Mutta kuinka paljon ihminen voi oikeasti kestää? 

----------------------------------

-Jossu