#viisiystävää, #nuppijumissa, #vastakirje, #rakkaus

Me haastoimme teitä lähettämään kirjeitä ystäville.
Kirjeitä on lähetetty ja se on takuulla tehnyt hyvän mielen yhdelle jos toisellekin. Mikä tärkeintä, se on poikinut jotain sellaista, mitä ei sähköpostilla olisi saavutettu.



Me molemmat (bloggarit) lähetimme kirjeitä tahollamme ja voin sanoa, että yllätyin, kun Jossu olikin lähettänyt kortin minulle! <3

Sain kirjeen myös sisarentyttäreltäni ja se tuntui niin hyvältä, että tämä vanha täti päästi muutaman iloisen kyyneleen.

Seuraako tästä aika kiva jatkumo? Kirjoittelenko jatkossa oikeita kirjeitä muillekin? En tiedä, mutta ainakin minun on vastattava noihin muutamiin kirjeisiin joita itse sain. 

Kirjeessä on sellainen jännä svengi, ettei se koskaan kerro enempää, kuin mitä kirjoittaja jaksaa siihen kirjoittaa. Sähköpostin hymiöt ja facebookin muut videon pätkät puuttuvat. Jäljelle on jääneet vain sanat.

Minä rakastan sanoja. Ne voi käsittää niin monella eri tavalla ja varsinkin nyt, kun kirjeen kirjoittajan käsi kramppaa jo kahdesta lauseesta, voi sanoja olla todella vähän.

Mutta jokainen sana jonka olen lukenut, olen lukenut rakkaudella ja sulkenut ne sydämeeni. Kiitos kun kirjoitit.

Kirjoittelemisiin
Elli-Jasmiini

Pyykkivuorten taa!

Pöydän kulma painaa käsivarttani ikävästi. Asento on historiallisen huono. Hajuveden kevyt tuoksu leijailee huoneessa kun kynä piirtää sanoja toisensa perään paperille. Lyhyt viesti tai romaani, ihan sama. Sanoja yhtäkaikki, sanoja joilla on merkitystä juuri nyt..

Pesukone pyörittää märkää pyykkiä äänekkäästi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kohina ja lorina kuuluu tähän asuntoon. Ne kuuluvat tähän elämään kiinteästi kuin se, jolle kirjoitan.

Pesen ja pesen, pesen ja pesen.

Sinua ystäväni rakastan sanattomasti. Olet minulle tärkeä ja oleellinen kuin pyykkikone, joka pesee minut puhtaaksi. Peset ja linkoat. Olet hiljaa. Olet olemassa.

Minä käytän sinua. Minä tarvitsen sinua.

Sanat näyttävät kauniilta kirjepaperissa. Minua hymyilyttää ja suhautan lisää hajuvettä. Jospa se tuoksuisi minulta vielä perilläkin?

Halusin vain sanoa, että olet mielessäni nyt ja aina. 

Rakkauvella
Elli-Jasmiini

#viisiystävää #nuppijumissa #ellijasmiini

Voidaaks olla kavereita? -Haastamme sinut kirjoittamaan kirje tai kortti viidelle ystävälle!

"Tosiystävä on kuin toinen minä"

-Aristoteles

Lapsena se oli yksinkertaista ja aitoa. Sen kun menit ja kysyit: "Ollaaks kavereita?" Oltiin tai ei oltu. Tuntuuko sinusta, että ystävyydestä on tullut itsestäänselvyys? Etkö ole vuosiin kuullut siitä ihanasta ystävästä, joka oli rinnallasi, kun ensimmäisen kerran rakastuit? Tai siitä ystävästä jonka kanssa vaihdoitte osoitteita festareiden jälkeen ja kirjoittelitte ihka oikeita kirjeitä?Vai onko läheiseksi tullut työkaveri vain jäänyt arjen kiireissä unohduksiin?

Mitä jos ottaisit ja muuttaisit tilannetta vähän? Jospa kirjoittaisit kirjeen taikka kortin jossa on vain sydän ja nimesi? Miksi et? Usko, mutta se voi olla ystävällesi suurempi juttu, kuin saada tökkäyksiä naamakirjassa.

Päädyimme eräänä päivänä puhumaan ystävyydestä. Olemme hyviä ystäviä vuosien takaa. Väliimme on mahtunut kilometrejä ja jopa kokonaisia maanosia, silti olemme pysyneet ystävinä. Puhumme aina tilaisuuden salliessa tuntikausia puhelimessa tai tapaamme pikaisesti lounaan merkeissä. Kunhan pidämme yhteyttä.

Nyt emme kuitenkaan halua puhua meidän ystävyydestä, vaan niistä ihmisistä jotka ovat jääneet unohduksiin vuosien saatossa. Mietimme miten hauskaa olisi lähettää heille aito oikea kirje. Miksi emme kaivaisi pöytälaatikosta paperia ja rustaisi kirjeen tai postikortin ilostuttamaan ystävän päivää? Niin me aiomme tehdä!

Siispä haluamme haastaa täällä Nuppi jumissa -blogissa  kaikki muutkin kirjoittamaan kirjeen tai kortin viidelle unhoon jääneelle ystävälle tai kaverille! Onhan nyt tulossa ystävänpäiväkin!

Ota kuva viidestä kortin/ kirjeen kulmasta ja postaa ne instagramissa tagilla #viisiystävää, #nuppijumissa. Nostetaan ystävyys yhdessä uusiin sfääreihin ja hymyillään hieman enemmän! Äläkä unohda niitä ihania tarroja ja kiiltokuvia sieltä kirjeestä! ;)


-Jossu & Elli

Nuppi, nuppi, lipputangon nuppi isoisän päähän puutosi..

Hei, olen Johanna. Nainen jolle kaikista tärkeintä elämässä on perhe ja ystävät sekä oma sisin. Vaikka kaikki muu vietäisiin elämästä pois, ei kukaan pysty täydellisesti riistämään sitä mitä olet sisimmässäsi, se mitä ajattelet, se mitä tunnet, se mitä olet. Yrittäjiä toki tästä maailmasta löytyy pilvinpimein, siis niitä jotka haluavat taivuttaa sinut oman egonsa ympärille ja ohjailla sinua tekemään niinkuin he haluavat. Silloin sisin joutuu kovalle koetukselle, pystytkö kuunnella itseäsi ja seurata omaa tahtoasi vai annatko jonkun toisen viedä sinua kuin pässiä narussa.

Elämä ei ole kaikkien kohdalla reilua siinä määritelmässä jossa sanan ymmärrämme. Ne eväät jotka saamme lapsena, eivät aina ole kaikkein herkullisimmat, joskus ne maistuu ihan yrjöltä ja toisilla ne on homeessa. Elämämme lähtökohdat ovat niin paljon kiinni siitä minkälaisia ihmisiä meillä on ympärillämme kun tulemme tähän maailmaan. Itse en muista tarkkaan varhaislapsuuden aikoja, vain osia sieltä täältä. Muistan kuitenkin olleeni onnellinen. Esikoisena ja lähisuvun ensimmäisenä lapsena olin aika herranterttu ja kaikkien keskipiste. Huomion saaminen oli kuin höyhenen kutitus, se tuntui kivalta.

"Elämä antaa vain sen verran kuin jaksat kantaa."

90-luvun laman aikoihin elämäni sitten teki U-käännöksen ja törmäsi kovalla vauhdilla päin seinää. Äitini kuoli pari viikkoa ennen kuin pääsin ripille. Vuosia kestäneet syöpähoidot eivät auttaneet. Ilman perhettä, sukua, ystäviä, rutiineja olisin varmasti seonnut. Tuohon aikaan ei ollut hyväksyttävää puhua perheen asioista kodin seinien ulkopuolella, joten en puhunut. Moni saikin tietää tilanteestani vasta Hesarin kuolinilmoituksia lukiessaan ja ihmettelivät kun olin niin reipas. Mitä muutakaan olisin voinut olla? Koin, että oli jaksettava. En uskaltanut päästää irti vaan turvauduin rutiineihin. Moni kysyi kuinka voin, mutta perääntyivät ja antoivat asian olla, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Sisimmässäni toivoin, että he kysyisivät uudelleen, mutta ei. Useiden ihmisten suusta kuulin vain: "Toivottavasti sinulla on joku jolle voit puhua." Niin toivoin minäkin, mutta kun ei oikein ollut. Monien viikkojen jälkeen kaupungin terveydenhuollon kautta järjestynyt terapia ei oikein ottanut tuulta alleen. En vain kokenut luottamusta terapeuttiani kohtaan. Hän ei ollut läsnä, vaan piiloutui muistiinpanojensa taakse. Puhuin kyllä paljon, mutta suru oli niin valtavaa, ettei kuuntelijat jaksaneet vastaanottaa sitä.

"Elämä kantaa."

Nuppi on meille ihmisille se kaikista tärkein asia koko elämässä, ilman sitä emme voi elää, se voi mennä meillä kaikilla joskus jumiin, siksi pyysin ystävääni Elliä mukaan kirjoittamaan tätä blogia. Kirjoittamaan meidän kokemuksista, huolesta joka on monilla arkipäivää. Koska haluamme osaltamme luoda ymmärrystä kuinka juoksuhiekkaan uppoava voi kadottaa elämäntahtonsa tajuamattaan sitä itse, osaamatta pyytää apua ajoissa tai pelätä niin valtavasti että mieluummin antaa elämän jättää sontansa eteiseen tien tukkeeksi. Siksi tarvitaan ihmisiä läheltä tai kaukaa jotka uskaltavat auttaa ja olla tukena jopa niinkin vaikeina hetkinä kun toivoa ei tunnu enää olevan. Ihminen on kuitenkin ihminen huonoimpinakin päivinä.

Nupin jumiutumisen takana on syitä yhtä paljon kuin on meitä ihmisiäkin. Toiset kohtaavat sen koulukiusaamisen takia, joiltakin läheisen kuolema vetää maton alta kun taas joillekin toisille nykyajan tietotulva on yksinkertaisesti vain liikaa. Meille jokaiselle on annettu omat voimavarat ja tänä päivänä ne kuormittuvat liiaksi, niin tiedostaen kuin tiedostamatta. Sanotaan, että elämä antaa meille jokaiselle sen verran taakkaa kuin kukin jaksaa kantaa. Mutta kuinka paljon ihminen voi oikeasti kestää? 

----------------------------------

-Jossu

Hiljaisuus

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun.

Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena
sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.


Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana,
yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.

Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.

Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu
kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet
kiroavat minut eivätkä anna armoa.

Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta
toisensa jälkeen.

En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.

Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja
pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu
eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.

Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on
ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee
pintaan varoittamatta.

Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan
rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen,
enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.

Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.

Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen
viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja
oikeutus.

Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan
todellinen.

Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti,
varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni
uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.

Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua
päästää irti.

Elli-Jasmiini

Puhutaankos vähän, jookos kookos?

Hei.

Olen kolmekymmentäviisivuotias nainen Kirkkonummelta. Olen elänyt värikästä elämää ja saanut aikaiseksi kauniita lapsia ja rakastavan aviomiehen. Se ei ole ollut itsestään selvyys. Puolitoistavuotta sitten minulle diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja kirjoittelen sen puitteissa kokovartalo Elli blogissani. Olen vahva, mutta hyvin heikko. Olen kasvanut harppauksittain ja hiljattain helvetisti. Minusta on tullut ihminen myös itselleni. Olen kohdannut järjetöntä mielensäpahoittamista sairauteni vuoksi, mutta ennen muuta olen kokenut ystävyyttä, ihmisyyttä ja ymmärrystä. Syliini on kaadettu ämpäreittäin kärsivällisyyttä ja minua on halannut lähes tuntemattomat ihmiset. Vain siksi, että olen uskaltanut olla minä. Kaikille se ei ole läheskään niin vaivatonta (ei se minullekaan ole, trust me).


Tätä blogia kirjoittaa siis kaksi naista. kaksi naista, joilla on erilainen elämä, erilaiset kuviot, mutta jossain määrin samanlaiset lähtökohdat. Olemme kasvaneet läpi vaikeimpien aikojen yhdessä, vaikka jokus aika kaukana toisistamme. Meillä on yhteinen näkemys josta keskustelemme usein kiivaasti.

Haluamme olla äänessä. Kannustaa ja valaa uskoa. Pikkuisen pitää haastaa, että keskustelu pysyy elävänä ja aitona. Haluamme antaa toivoa elämään ja jaksamista jokaiseen päivään. Edes hitusen.

Lähtökohdat on selvät. Me uskomme, että tänä päivänä ei saada riittävästi apua, riittävän ajoissa. Aikuiset ihmiset jätetään yksin ja uskotellaan, että kuukauden nappirinki palauttaa järjen ja elämän. Kukaan ei keskustele, auta. Kukaan ei kosketa, halua. Kukaan ei odota sinulta mitään tai sitten ihan likaa. Paleltaa, väsyttää ja elämä tuntuu loputtomalta yksinäisyydeltä.

Ystäväni kalleimpani esittäytynee itse teille huomenissa. Sen jälkeen availlaan keskustelua vapaalla sanalla. Viritän tunnelmaa omalla kirjoituksellani yksinäisyydestä ja syyllisyydesta. Puhutaan ensin tunteista. Mitä ne on ja miksi.

Henkinen väsymys on edelleen tabu, eikä siitä haluta puhua oikeasti. Se on kuitenkin sellainen asia, joka voi hajotta ihmisen myös fyysisesti. Ollaan yksi foorumi lisää varhaisen vaikuttamisen puolesta!

Jatkakaa siis meidän kanssa keskustelua. Heittäkää haasteita, avautukaa. Antakaa sanaisen arkkunne aueta ja me vastaamme omalla osaamisellamme. Muistutan, ettei meistä kumpikaan ole lääkäri tai psykiatri tai mitään muutakaan. Olemme ihan perus eukkoja kolmenkymmenen paremmalla puolella. Meillä on vain eletty elämämme ja sen tuomat kokemukset. Keskustellaan yhdessä. Vaikutetaan yhdessä.

Rakkauvella
Elli-Jasmiini